Kaikki hyvä loppuu aikanaan, onneksi... :)

Se oli siinä sitten, meikeläisen vanhempainvapaa nimittäin.
Olen reilussa kahdessa kuukaudessa, ainakin omasta mielestäni, kasvanut ja kehittynyt henkisesti, oppinut lapsista(ni) huomattavasti uusia asioita, tullut vanhempana ja kasvattajana monipuolisemmaksi (ja kärsivällisemmäksi) sekä oppinut olemaan turhaan miettimättä työ-/keikka-/
proggis- ym. asioita.

Mutta...

Vaikka rakastankin lapsiani yli kaiken niin ei tämä kotivanhemmuus kyllä, ainakaan minun mielestäni, täysijärkisen ja työkykyisen aikuisen ihmisen hommaa ole.
Kuitenkin kliseisesti ilmaistuna, en päivääkään vaihtaisi pois. Kokemuksena tämä kesä on ollut, niin hyvässä kuin pahassa, ainutkertainen ja rikastuttava.

Viimeisen koti-isäblogimerkintäni päätän kollaasiin kuluneen kesän aikana otetuista valokuvista.

Nauttikaa, välittäkää, rakastakaa! 

Tämä blogi oli tässä.

Paitsi, etten anna itselleni anteeksi, jos lopetan kirjoittelun noin hipisti, joten olkaa hyvä:

Mää oon niin tyhmä...

Vauva EI OLE kone.
Tuon sain taas tänään karvaasti todeta. Olen ilmeisesti totuttautunut liiaksi kiitettävästi toimiviin ja kohtalaisen säännöllisiin päivärutiineihimme, joten pienet, inhimilliset poikkeamat aiheuttavat arkeemme vavisuttavia muutoksia.

And this is how the story goes...

Varmasti tiedätte, tai osaatte ainakin kuvitella, seuraavanlaisen tilanteen.
Huolellisten valmistelujen (syöttö, vaipanvaihto, maidonjuotto) jälkeen, on vauva saatu nukkumaan suloisia päiväuniaan ulos vaunuihin. Tämän jälkeen vanhemmalle lapselle (jolle nälkä iski samalla sekunnilla, kun vauvan pilttipurkki narahti auki (toim. huom.)) on saatu hänen kauan kärttämänsä ruoka eteen. Vihdoin valtakunnassa kaikki ovat tyytyväisiä ja ehdin lämmittää itse itselleni eiliset pyttipannunjämät. Lämmin ruoka lautasella ja iPadilla failblog auki, nyt on se hetki kun saa vähän aikaa vain olla ja nauttia ihan itsekseen.

Ja paskan liekit.

Nautittuani päivällisestäni kahden haarukallisen verran, alkaa ulkona sataa kaatamalla. Joten ei kun nukkuva vauva kantoon vaunuineen päivineen. Tietenkin muksu herää tässä rytäkässä ja helvetinmoinen huuto on hetkessä valloillaan. Mitkään perustuudittelut, nukkumapaikan vaihdokset, tuttipullot ym. "normikeinot" eivät auta, joten vauvan on tyytyminen kahdenkymmenen minuutin päiväuniin ja minun kolme varttia pöydälle seisoneeseen ruoka-annokseeni. Kitisevä lapsi sylissä kitaan lapatun päivällisen jälkeen alan toden teolla koettaa saada vauvaa rauhoittumaan. Lopulta epäilen kykyjäni isänä, kasvattajana sekä täysivaltaisena yhteiskuntamme jäsenenä, kun kitinä vielä tunnin, mitä mielikuvituksellisempien leikkien ja varmanakki -naurutustempaustenkin, jälkeen on voimissaan.
Mietin kuumeisesti missä vika (no väsymyksessä tietenkin mutta eivät vauvat pakolla nukahda), vastausta kuitenkaan keksimättä. Vaippa on kuiva, ei ole kuumetta tai muita kipeyteen viittaavia oireita, ja edellisestä ruokailustakin on kulunut vasta vajaat kaksi tuntia. Sattumalta avatessani vauva sylissä jääkaapin oven, alkaa valtava huuto (ei siis itku, vaan sellainen käskevä huutoäännähtely) sekä käsien kurottelu kohti bataattiporkkanasosepurkkia. Joten ei kun ruokaa lämmittämään...

Tällä hetkellä vauva, kahden soselautasellisen ja santsimaidon jäljiltä, tuhisee onnellisena (ja kylläisenä) vaunuissaan keskellä olohuoneen lattiaa.
Tämän tarinan opetus olkoon se, ettei pidä liiaksi luottaa kaavoihin ja rutiineihin vaan muistaa, että vahvin kaikista voimista on ruokahalu.

PS. Koti-isyyteni lähenee uhkaavasti loppuaan, sillä viikon kuluttua ovat lapset virallisesti ensimmäistä päivää uudessa päivähoitopaikassaan. 

Ikenien puhkeamisen ihanuus ja kurjuus.

Muistan esikoisemme vauva-ajasta päälimmäisenä sen, että se oli rankimmillaan tytön ollessa noin seitsemän kuukauden ikäinen. Syytä/syitä en osaa eritellä mutta mieleeni on syöpynyt että vuoden 2008 marras- ja joulukuu olivat vauvatuskaa.

Nyt olen saanut elävän muistutuksen noista ihanista ajan kultaamattomista muistoista 7,5 kuukautisen poikamme suosiollisella myötävaikutuksella. Tämä suosiollinen myötävaikutus on tosin kestänyt vasta vajaan vuorokauden mutta voi perseen suti, mitä meininkiä. Kaikki kunnia vaimolleni, ettei hän silloin tyttäremme kanssa kotona ollessaan pistänyt asuntoamme remonttiin tai toteuttanut eriasteisia väkivallantekoja (vain muutamia tämänhetkisistä ajatuksistani mainitakseni).

Syy tähän vauva-ahdistukseen on hampaissa. Tai oikeastaan niiden ilmaantumisessa. Poikamme kaksi ensimmäistä alahammasta ilmestyivät kuin tyhjästä ilman mitään havaittavia haittavaikutuksia. Nyt ensimmäisen ylähampaan alkaessa eilen pilkistää esiin ikenen alta on viimeinen vuorokausi pitänyt sisällään kaikkea kivaa bonusta ja plussaa. Ripulia, oksentelua, yskimistä, ruokahaluttomuutta, kuumeilua ja itkua. Sydäntäsärkevää ja hermot riekaleiksi repivää helvetillistä huutoa. "Päiväunet" ovat olleet noin 15-20 minuutin mittaisia torkahtamisia, joten kaikkien edellä mainittujen vaivojen lisäksi poika on koko ajan kroonisen yliväsynyt.

Vaikeinta tässä on se, että noille vaivoille ei vain voi tehdä mitään. En pysty lapseni oloa helpottamaan muuta kuin kävelemällä ympäriinsä vauva sylissä. Ihan syystä ikenet puhkeavat vauvaiällä, nimittäin aikuinen ihminen traumatisoituisi tuollaisesta kokemuksesta takuuvarmasti.

No, loppuleegojen ilmentymistä odotellessa voin kaivaa stressinpoistovaikutuksisen töihinpaluuaamukampani esille ja todeta, että enää 14 piikkiä jäljellä :)

Adios, perkele!

Rakkautta, ruusuja, (alkoholitonta) shampanjaa ja vaahtokarkkeja (sekä hieman "velvollisuuksien välttelyä).

Olen nyt tässä viikon verran koettanut keksiä jotain angstaamisen aihetta, mutta kun ei niin ei.
Minä nyt vain niin nautin tästä kotoilusta. Vähän jopa haikea olo, kun tiedostaa sen seikan, että tätä koti-isäilyä on jäljellä enää vajaat kolme viikkoa. Nopeasti on kulunut kesä tämä.

No, jos jostain pitää tuskailla niin olen kuin olenkin alkanut mieltää tätä kirjoitteluani jonkinasteiseksi "velvollisuudeksi", joten olen joutunut viime päivinä perustelemaan itselleni syitä siihen, miksi en ole tänne kirjoitellut. Ehkei tämä kuitenkaan niin vakavaa ole. Nautin mieluummin kesästä ja ajasta lasteni kanssa. Suosittelen samaa teillekin.

Muuten kertoisin nyt, mitä kaikkea olemme tehneet ja missä olemme käyneet, mutta olen päättänyt, että seuraavan viha-angstiblogimerkintäni aiheena ovat aiheettomat blogit, eli siis ne turhanpäiväiset lässytykset, joissa kerrotaan päivän tekemiset, asukokonaisuudet ja ruokalistat (duckfacepelikuvilla ja kämäsillä ruokainstagramotoksilla ryyditettynä).
Ja vielä enemmän huutia tulevat saamaan säälittävät "kommenttikerjäläiset".
Huh, lämpö nousee jo poskilleni. Kyllä minä vielä vihaistakin tekstiä tulen kirjoittamaan.

Ja vaimolleni, isälleni ja muille sanavalintojani kritisoiville lukijoilleni tiedoksi:
En tupakoi, en tuhlaa rahojani uhkapeleihin, juon alkoholia harvoin ja kohtuudella, joten katson oikeudekseni OMASSA blogissani kiroilla juuri_niin_vitun_paljon kuin mieleni suinkin tekee!

Ensi kertaan, pus och kram.

Talouspoliittiisia pohdintoja arkielämästä.

Olemme vaimoni kanssa tyypillisiä nykyajan nuoria aikuisia. Tyypillisiä siis sillä tavoin, että kykymme taloudellisten suunnitelmien tekemiseen ovat vaippaikäisen tasolla. Toki huolehdimme, että asumiskulut, laskut ym. tulevat maksetuksi mutta kaikki "ylimääräinen" raha katoaa tileiltämme jo huolestuttavan paljon ennen seuraavaa palkkapäivää.
Nyt olen keksinyt siihen syyn:

RUOKA MAKSAA IHAN SAATANASTI!
(ainiin, sain palautetta karkeasti kielenkäytöstäni)
siis
Elintarvikkeet ovat nykypäivänä väestön valtaosan ostokykyyn suhteutettuna liiallisen kalliita.

Nelihenkiseltä perheeltämme kuluu elintarvikkeisiin viikossa keskimäärin 100-150 euroa.
Siis niihin kotona käytettäviin elintarvikkeisiin, mahdolliset ravintolasyömiset tulevat tuon lisäksi.
Ja jos joku luulee, että kuljemme kaupan käytävillä sokkoina ja lappaamme kärryihimme kaiken mitä eteen sattuu niin no, no. Esim. syömämme lihat ovat useimmiten tarjouslaputettuja ja toisinaan täytämme hyvillä lihatarjouksilla myös pakastintamme.

Tietenkin ruokakuluissa voisi säästää soveltamalla tonnikalanuudelilinjaa perheen arkiruokailuun, mutta kun ei tahdo eikä halua. Ja sitäpaitsi tonnikalan hintakin on omista opiskeluajoistani noussut noin 50%. Muistan, kun täytin ensimmäisen oman kotini kaappeja 75 centin hintaisilla tonnikalapurkeilla. Toissapäivänä ostamani Pirkan tonnikalaa vedessä -säilyke kuitenkin kustansi 1,10 euroa.
Emme siis osta päivittäin mitään erikoisuuksia mutta pidämme huolen siitä, että ruokapöytämme tarjonnassa on vaihtelevuutta niin lihojen kuin lisukkeidenkin suhteen, lisäksi syömme joka päivä tuoreita vihanneksia.

Onko siis ihmekään, että raha tileiltä katoaa, kun kaksi (ulkomaista) paprikaa maksoi, vuoden K-Supermarketiksi valitussa, kaupassa 2,54€. Siis 1,27€/paprika. Tiedän inflaation ja populismin ja bkt:n vaihtelun ja palkkatason sekä ostovoiman kehityskulun mutta kysynkin silti:

Olisitko maksanut edellisen valuutan voimassaoloaikana yhdestä paprikasta 7,5 markkaa?
JUMALAUTA!

Onneksi verotuksemme pitää kuitenkin huolen siitä, että, toisin kuin jenkeissä, meillä on vielä edullisempaa valmistaa itse oma ruokamme kuin huolehtia ravinnon saannista mäkkärin perheaterioilla.

Tiedän, että tämä oli turhanpäiväinen ja turhanaikainen teksti, joten tässä loppukevennykseksi kuvaa kilttiin pukeutuneesta Darth Vaderista, joka soittaa säkkipilliä ajaessaan yksipyöräisellä.

Avoin kirje vauvojen puhdistuspyyhkeiden a.k.a. perserättien valmistajille.

Rakkaat asswipe -teollisuuden tuotekehittelyn edustajat.
Olen nykyisestä elämäntilanteestani johtuen tuotteidenne aktiivinen kuluttaja ja mielestäni itse tuote onkin, valmistajasta riippumatta, varsin mainio ja monikäyttöinen.
Toivoisin kuitenkin, että huomioisitte tuotteen yleisimmät käyttötarkoitukset sekä käyttötilanteet suunnitellessanne sen pakkausta.
Puhdistuspyyhettähän käytetään yleisimmin takapuolen siivoamiseen ulosteesta, joka on, tilanteista riippuen, saattanut muhia, veltostua ja levitä vaipassa pahimmillaan usean tunnin ajan.
Vaipanvaihtotilanteessa tärkeimpiä yksittäisiä seikkoja ovatkin mielestäni tilanteen jouhevuus sekä, varsinkin kakkavaippoja vaihdettaessa, yleinen siisteys.
Kysynkin siis mitä kunnioittavammin seuraavaa:

ONKO IHAN VITUN MAHDOTONTA TEHDÄ PERSERÄTTIPAKKAUSTA, JOTA VOISI KÄYTTÄÄ YHDELLÄ KÄDELLÄ?

Tyypillisessä vaipanvaihtotilanteessahan vaipan avaamisen jälkeen toisella kädellä pidetään vauvan jalkoja ylhäällä, jottei vaipassa ja takapuolessa oleva uloste pääsisi suuremmin leviämään. Toisella kädellä olisi samanaikaisesti tarkoitus puhdistaa vauva ulosteesta seuraavan vaipan pukemista silmällä pitäen.

Pakkauksessa tulisi siis käyttötarkoituksen ja -tilanteen helpottamiseksi olla helposti avattava ja suljettava kansi (pisteet Liberolle, teillä tämä asia on ymmärretty).
Ei siis surkeasti kiinnitettyä kusista muoviliuskaa sysipaskalla liimapinnalla, kuten esim. Pirkalla tai Eldoradolla. Vähänkin hektisemmässä vaipanvaihtotilanteessa tämä "sulkumekanismi" irtoaa   ensirepäisyllä, jonka jälkeen pakkauksen loput pyyhkeet eivät ole käytettäessä enää kosteuspyyhkeiksi luokiteltavia.
Tuotteet tulisi myös sijoittaa pakkaukseen siten, että niiden poistaminen pakkauksesta yksi pyyhe kerrallaan -periaatteen mukaisesti olisi mahdollista ilman pinsettejä tai Wolverinen apua.
Itse en ole vielä törmännyt yhdenkään valmistajan pakkauksiin, joista pyyhkeen saisi, pakkauksen ensimmäistä pyyhettä lukuunottamatta, poistettua yksi kerrallaan, ainakaan yhdellä kädellä.

Mielestäni en pyydä mahdottomia. Tiedän, että tuotteillanne on nykyisenkaltaisissa pakkauksissaankin hyvä menekki mutta käyttömukavuuden lisäämiseksi sekä mattojen/lattioiden/hoitoalustojen paskatahrojen vähentämiseksi toivon vilpittömästi, että joskus saamme ostaa vauvojen kosteuspyyhkeitä sellaisissa pakkauksissa, jotka antavat tälle sanitettituotteiden kruunaamattomalle kuninkaalle sen ansaitseman elinympäristön.

Kiittäen

Jyri

PS. Omien vanhuusiän virtsankarkailuongelmieni alkaessa lupaan olla brändiuskollinen sille tuotemerkille, joka ensimmäisenä tuo markkinoille käyttäjäystävällisesti pakatut vauvojen kosteuspyyhkeet.

Modernia vihanhallintaa.

Varmaan, arvon vanhempainkollegat, tiedätte sen monitahoisen tunteen kun vauvalla on periaatteessa kaikki hyvin, on kuivat vaipat, maha täynnä ym. juoksevat asiat kunnossa, ja pitäisi käydä nukkumaan.
Vauva on jo hyvän aikaa hieronut silmiään ja haukotellut, joten kaiken järjen mukaan nukutuksen tulisi olla lastenleikkiä.

MUTTA

Samalla sekunnilla kun vauvan asettaa sänkyyn/rattaisiin nukkumista ajatellen, alkaa aivan perkeleellinen huuto. Tai ei ihan heti. Ensiksi vähän ähkitään ja kitistään, sitten jo rehellisesti itketään. Ja lopulta, yleensä noin kahden minuutin kuluttua nukuttamissessioiden alkamisesta, on ilma sakeanaan äänisaasteesta, jonka veitsenterävän aaltomuodon kerrannaisvaikutuksia voisi kevyesti verrata kiinalaiseen vesikidutukseen. Lisäksi, varsinkin julkisissa tiloissa, täytyy huomioida nukutushuudon moraalinen aspekti. Nimittäin se, että olet joka suhteessa maailman paskin ja epäonnistunein vanhempi, kun lastasi tuollaisen huudon edestä rääkkäät.

Tiedätte siis tuon edellämainitun?

Sitten tiedätte varmaan myös, että on olemassa ihmisiä, joita tuollainen huuto ei ärsytä. Ihmisiä, jotka kylmän rauhallisesti, ilmeenkään värähtämättä jatkavat nukuttamista, kunnes vauva tuhisee onnellisena unillaan. Näiden ihmisten joka-aamuinen mielialalääkecocktail varmasti auttaa säilyttämään anneliauermaisen tyyneyden tilanteessa kuin tilanteessa.
Sitten on näitä meikeläisiä, siis meitä, jotka emme kestä pienintäkään ärsykettä ilman, että kerromme sen huutaen, luovien kirosanojen terästämänä, koko maailmalle.
Empiiristen tutkimusteni sekä puhtaan maailmanparannushaluni johdosta haluan antaa teille, jotka koette kuuluvanne minun kanssani samaan ihmistyyppiin, muutaman neuvon.

1.Jos nukutus tapahtuu ulkona, varaa taskuusi pieniä kiviä, joita voit huudon yltyessä lisäillä kenkiisi. Terävät iskut jokaisella askeleella auttavat kanavoimaan kumuloituvaa vitutusta pois viattomasta ihmislapsesta ja hänen edesottamuksistaan.
Sisätiloissa nukutettaessa huulten pureminen veren maistamiseksi ajaa saman asian.

2.Mieti, ketä/keitä ihmisiä haluaisit väkivalloin vahingoittaa, jos tällainen brutaali teko sinulle sallittaisiin. Kuvittele mukilointi mielessäsi hidastettuna ja erittäin yksityiskohtaisesti.

3.Ajattele sitä tilannetta, kun vaunuissa huutava lapsi on joskus samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Silloin sinulla on todennäköisesti asuntolaina maksettuna, kesämökki/vene/museoauto/kotistudio tjms. turha mutta ihana ikuisuusprojekti hoidettuna itsellesi ja TALO TYHJÄNÄ JÄLKIKASVUSTA!
Kosto on paras motivaattori tässäkin asiassa.

4.Kuvittele sydän vahingoniloa täynnä, kuinka paha krapula kaverillasi/sisaruksellasi on seuraavana päivänä, kun mokoma lähti (taas) yllättäen lounaalta suoraan viihteelle.

Jos mikään edellämainituista neuvoista ei auta niin:
"Oisko hei kannattanu vähä miettii seuraamuksia ennenko heittää rojut torveen/pullat uuniin?"

Tack och hej, lähdetäänkin tästä leikkipuiston kautta valmistautumaan iltatoimiin :)

Tieteellisiä läpimurtoja ja markkinavoimien valjastusta.

Fuck the Pavlov! Meitsi on ehdollistamisen kuningas.
Olen nimittäin huomannut sen viime päivien aikana.
Vajaan seitsemän kuukauden ikäinen vauvamme on vielä hieman liian pieni istumaan syöttötuolissaan, joten olemme käyttäneet hänen ruokinta-alustanaan BabyBjornin maanmainiota sitteriä.
Ylimaallisen säntillisistä ruokarutiineistaimme johtuen myös vauvamme ruoanulostulorutiinit toimivat kellontarkasti. Viimeisten päivien aikana nämä tapahtumat ovat synkronoituneet siinä määrin, että aina ruokaillessaan poikani vääntää mojovat paskat. Poitsu ei juurikaan sitterissään vietä aikaa muuten kuin syödessään, ja koska syöminen sekä paskominen ovat viime aikoina linkittyneet hyvin tiivisti toisiinsa, päästin sisäisen venäläisen koirapsykologini valloilleen. Asetin vauvan ei-syömistarkoituksessa sitteriin ja kymmenen sekunnin sisällä alkoi uskomaton äherrys. Toistin tutkimukseni neljän tunnin kuluttua uudelleen ja lopputulos oli sama.

M.O.T.

MEITSI ON PASKOMISEN PAVLOV!!!!

Blogimaailmasta ja -kulttuurista jotain tietävä vaimoni selitti minulle, että jotkut bloggaajat saavat tuotelahjoja eri firmoilta, jos lupaavat sitten "puolueettomasti" kertoa niistä blogikirjoituksissaan.
Termi tuolle oli joku b -kirjaimella alkava, buschööleeraus?
Jos joku tietää oikean termin niin kommentoikoon, minua se ei henkilökohtaisesti kiinnosta googlauksenkaan vertaa.
Otin asian esille siksi, että mikäli tätä surkuhupaisaa kirjoitteluani lukee esim. joku
Sony Playstationin, Karhu-oluen tai Applen tuotteiden edustaja niin ryhdyn erittäin mielelläni joko puolueettomaksi tai härskin puolueelliseksi ko. tuotteiden buschööleeraajaksi. Bonuksena lupaan liittää arvosteltavat tuotteet loogisesti välttämättömiksi arjen työkaluiksi kaikille koti-isille sekä haukkua kilpailevan yrityksen vastaavia aikaansaannoksia riemunkirjavin sanankääntein.

Adios.

Niin se juna kääntyy...

Tänään se tapahtui.

Tähän asti olen suhtautunut koti-isyyteeni asenteella, jossa minulla on vielä niin ja niin monta päivää jäljellä töihinpaluuseen.
Tänään tuohon ajatusmalliin tuli radikaali muutos, nimittäin sana vielä muuttui sanaksi enää.
Illalla leikkipuistossa ajattelin, että loppujen lopuksi tämä on varsin mukavaa ja rentoa aikaa, enkä todennäköisesti enää koskaa saa viettää kuukausia vain ja ainoastaan lapsiini keskittyen.
Joten pois turha stressi ja let's pidetään hauskaa.

Nyt joku mulkkukyynikko siellä läppärin/tabletin/puhelimen (hei oikeesti, kuka pystyy lukemaan blogeja puhelimen näytöltä?) ruudun takana ajattelee, että
"taas se todistelee lapsiarkensa ihanuutta hampaat irvessä, sillä on ollut kuitenkin ihan totaalipaska päivä"
Voin täydestä sydämestäni sanoa, että:
 -sori ny vaan, tämä päivä menee heittämällä kesäpäivieni all time top 10 -listalle.

Ja kaikille teille, jotka olette tänään haikailleet talven "viileyttä" ja "raikkautta".
Haistakaa paska! Muistutan teitä tästä päivästä marraskuun lopussa.

Ja tähän loppuun vielä (ennako)nostalgiaa hehkuva semisti hintahtava iskelmäviisu, joka kuitenkin kuvaa, tai tulee kuvaamaan, tätä kesääni :)

PS. Lupaan, että seuraavassa tekstissäni mesoan, kärjistän ja kiroilen, ja näinollen kasvatan hupenevaa machopistesaldoani.

Puutaloelämä A-Go-Go!

Luvassa positiivissävytteinen teksti, ihan vain karman tasapainon säilyttämisen sekä seuraavien passiivisaggressiivisten julkaisujeni oikeuttamisen hengessä.

Rakastan asuntoamme, asuinaluettamme, pihapiiriämme, tätä sopivissa määrin yksityistä yhteisöllisyyttämme ja kaikkea muuta jokapäiväiseen elinympäristöömme liittyvää.

Olemme asuneet nykyisessä asunnossamme reilut puolitoista vuotta ja päivä päivältä kiinnyn asuinympäristöömme yhä enemmän. Kotimme on siis sata vuotta vanhan puutalon päätyasunnossa, pihapiirimme koostuu seitsemästä samanlaisesta isosta puurivitalosta ja asuntoja taloyhtiössämme on viisikymmentä. Tarpeen tullen puutalokeskittymämme toimii ulkopuolisilta eristettynä pikkuyhteisönä vaikka se sijaitseekin ihan Turun keskustan tuntumassa (kävelymatka kauppatorille kestää noin 15 min.).

Ennen muuttoamme nykyiseen asuntoomme olimme vaimoni kanssa (itsenäisen aikuiselämämme aikana) asuneet vain kerrostaloasunnoissa. Ja herramunjee, että annan rakkalleni bonusta, plussaa ja mielettömästi respektiä hänen kerrostalokotiäitiysajastaan.

Itse en voisi kuvitellakaan, että aina uloslähtiessämme joutuisin pakkaamaan kaiken huolella, pukemaan molemmat lapset samanaikaisesti, ahtautumaan kaikkien tavaroiden, rattaiden ym. rekvisiitan kanssa hissiin ja kulkemaan läpi useista ovista ennen pihalle pääsyämme. Ja jos ulkona huomaisi jotain unohtuneen sisälle niin koko rumba uusiksi kahteen kertaan. Nyt uloslähtömme on vaiheittaista ja rentoa. Ovi auki, vanhemmalle muksulle kengät jalkaan sekä lakki päähän, saatesanoina käsken hänen mennä edeltä leikkimään ja kerron tulevani perästä, kun olen saanut vauvan laitettua ulosmenokuntoon. Jos sisältä tarvitaan jotain kesken leikkien niin joko minä tai tyttäreni voi kaivatun asian käydä noutamassa, ilman valvontaa, ovien availua ja hissimatkustelua.
Lisäksi pihapiirissämme on huomattavan paljon lapsiperheitä, joilla on alle kouluikäistä jälkikasvua, joten omanikäisen leikkikaverin löytyminen on taattua lähes jokaisella ulkoilukerralla.

Nyt joku tuumii siellä, että ihan normaalilta omakotiasumiseltahan tuo kuulostaa.
Äää, noot!
Ei ole isoa pihaa hoidettavana, taloyhtiö huolehtii "juoksevista asioista" ja keskusta palveluineen on kävelymatkan päässä.

Jos väkisin pitää jotain negatiivista keksiä niin varastotilaa saisi olla enemmän ja sydäntalvella sähkölaskujen suuruus on infarktinaiheutustasolla mutta ne ovat pieniä murheita kaiken tämän autuuden keskellä.

Ainiin, mainitsinko jo, että oman sisäpihan leikkipuistomme lisäksi on tien toisella puolella iso leikkikenttä ja lastemme tuleva koulumatka tulee sisältämään maksimissaan kaksi suojatien ylitystä?

Äiti, äiti, etkö nää?
Tästä mä tykkään, tänne mä jään!

Ja loppuun kliseinen feelgoodkesäbiisi. Rakastakaa toisianne, beibet!

Egologisuus > Ekologisuus

Vauvan syntyminenhän tarkoittaa automaattisesti useita hankintoja (eli jumalatonta rahanmenoa).
Fiksut, tiedostavat ja muutenkin yli-ihmismäiset supervanhemmathan hankkivat kaiken vauvalle tarpeellisen kierrätyksen kautta vähän käytettynä suhteellisen pienillä investoinneilla.
Mahdollista ja järkevää, mekin olemme pyrkineet näin toimimaan
MUTTA yhden oleellisen käyttöesineen kanssa on ekologisuutemme (eli pihiytemme) kostautunut, ja kunnolla.

Lastenvaunut. Perkele.

Ensimmäisen lapsemme kanssa olimme hyvissä ajoin täysin vaunuvarustellut. Tuolloin, jouluna ennen esikoisemme syntymää (joka btw. tapahtui toukokuussa), pyysimme puolisoni kanssa yhteisesti joululahjaksi vain ja ainoastaan lastenrattaita. Tyttäremme saikin heti synnyttyään pötkötellä Emmaljungan bräniköissä supermegavaunuissa, joista löytyivätkin kaikki tarpeelliset ja tarpeettomat lisävarusteen aina hyttys- ja sadesuojista vauvaporammeisiin ja vauvalimusiinipalveluun asti. Nuo Emmaljungan jumalarattaat olivat hankintahinnaltaan lähes kahdeksansadan euron arvoiset, joten kestävän kehityksen (ja nuukuuden) hengessä päätimme, että toinen lapsemme saa tyytyä hieman edullisempiin vaunuihin.

Nyt joku jo ihmettelee miksemme säästäneet esikoisemme Emmaljungia?
Totean vain, että fuck off! Elämässä ei aina asioita, kuten veromätkyjen maksamisaikatauluja tai seuraavan lapsen hankkimista, pysty/halua/muista suunnitella niin kuin pitäisi.

Lähdimme siis vaunuostoksille yksissä tuumin hyvissä ajoin ennen poikamme syntymää ja löysimmekin lastentarvikekirpputorilta hyväkuntoiset ja edulliset (140€) yhdistelmärattaat.
Paskan vitut, ongelmat alkoivat jo ennen virallista käyttöönottoa. Renkaat tyhjenivät, akselit alkoivat jumittaa, säädöt eivät pysyneet ja kaikenlaiset ruuvit löystyivät. Muutaman kuukauden käytön jälkeen päätimmekin viedä nämä vaunut Ulvilan mummalaan "nukutusrattaiksi" ja hankkia arkikäyttöön uudet, käytetyt, vaunut. Kaikkien nettishoppailijoiden pyhätöstä, tori.fi -sivustolta, löysimmekin nopeasti ABC:n hyväkuntoiset yhdistelmärattaat naurettavaan 30€:n uloskantohintaan. Myyjä kertoi rattaiden pikkuvioista mutta tuohon hintaan emme täydellisyyttä odottaneetkaan. Rattaat olivat hieman edellisiä hankalakäyttöisemmät, pikkaisen raskaammat, vähän tönkömmät ja sen verran leveämmät, etteivät mahtuneet ulkosäilytystilamme ovesta sisään. No, onneksi pressut suojaavat sateelta.
Aina uuden, kohtalaisen vähäpätöisen vian, ilmaannuttua ajattelimme vain rattaiden huikean halpaa hintaa. Mitä sitten jos yksi rengas ei pidä ilmaa. Ostetaan uusi jne.
Tänään kuitenkin, sisäkumin pulpahdettua ulos kesken kauppareissun, päätimme vaimoni kanssa niin sanotusti heittää nykyisilläkin rattailla vesilintua. Nyt on ozbabysta tilauksessa UUDET matkarattaat, joissa on TAKUU. Näillä mennään, ekologisuus on cool mutta lastenhoidossa egologisuus on vielä piirun verran tärkeämpää.

PS. Jos jotakuta ärsyttää mahdollinen termisekoiluni niin tehtäköön tiettäväksi, että minulle rattaat, vaunut, työntökärryt, sleeponwheelsit ym. tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa. Nimittäin sitä, että lasta ei tarvitse kokoajan kantaa sylissä :)

AAARRRGGHHHH!!!!

Ennen tätä päivää olin tyystin varma, että jos menettäisin hermoni lasteni kanssa ollessani, syy olisi vauvan loputtomalta tuntuvassa itkuisuudessa ja omassa riittämättömyydentunteessani. Ja paskan liekit sanon minä...

(luvassa turhanpäiväistä kiroilua ja itsestäänselviä kärjistyksiä sisältävä teksti)

Miksi, siis miksi, armas viisivuotias tyttäreni on aivan kuin minä? Hän kyllä tietää, mistä naruista pitää vedellä, että saa minut toimimaan tahtonsa mukaan. Ja mikä vielä tärkeämpää, jos en joskus suostu hänen päättömiin vaatimuksiinsa, tietää hän miten minut saa suuttumaan sekunneissa.
Miksei hän voinut periä äitinsä tyyntä, rauhallista ja järkevää mielenlaatua vaan minun, piripäisen apinan mielenhallinnan omaavan tosielämän Räyhä-Ralfin, kolmen sekunnin pinnani?

Tänään on kyllä ärsytetty iskää niin ettei paremmasta väliä. SAATANA! 

Huudan ja mouhoan tänne, koska koetan epätoivoisesti säilyttää aikuisen auktoriteettini sekä itsekunnioituksen rippeeni vaikka mieleni tekisi viskoa tavaroita, huutaa ja kiroilla ihan VITUSTI!'

Tänään ei tyttärelläni siis mikään ole ollut hyvin. Kun jotain on saatu sovituksi, on mieli muuttunut muutaman minuutin kuluessa. Kun jotain on alettu tehdä, on hermostuttu samoin tein ja jätetty jäljet iskän siivottavaksi. Kun uhkailun, huudon ja lahjonnan onnistuneella kombinaatiolla sain hänet houkuteltua kävelylle, niin teki hän tunnin reissumme aikana kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) kielletyt, ärsyttävät ja vaaralliset temput mitä vain kuvitella voi.

Ja sitä HELVETIN Feliciaa (puhkipaskottua ja puolialastonta babybjörnnukkea) rattaineen pitää kuljettaa mukana JOKA_PERKELEEN_PAIKASSA!

Tiedän, että tämä on kotivanhemman arkea ja sen "ihanaavaanollajanauttialastensaseurasta" -kolikon kääntöpuoli mutta kyllä tällaiset päivät silti pistävät vituttamaan.

No, onneksi huomenna on bänditreenit (perushumppaa, mutta silti) ja niiden jälkeen suuntaamme koko perhe Ulvila-Pori -akselille nauttimaan kiireettömästä juhannuksesta ja valmiiksi katetuista ruokapöydistä. Tack och Hej!

Kalenteriterapiaa

Olen teini-ikäisestä saakka täyttänyt kalenteriani päällekkäisillä proggiksilla sen kummemmin ajankäyttöäni hahmottelematta ja jäsentelemättä. Vuosien kuluessa onnistuin sumplimaan sekä opiskeluni että työni samalla hyvään tahtoon ja uskomattomaan tuuriin perustuvalla elämänhallinnallani. Myös parisuhteen ja sittemmin perhe-elämänkin olen onnistunut naittamaan samaan epäpyhään elämän exceltaulukkoon, joten en muista yli kymmeneen vuoteen, yhtä viikon sekä yhtä neljän päivän lomamatkaa lukuunottamatta, sellaista ajanjaksoa, jolloin minulla ei olisi ollut tehtävälistallani tekemätöntä esseetä/äänisuunnittelua/harjoitusaikataulua/sävellyksiä/kurssisuunnitelmia/mitäikinäsekalaiseeentyönkuvaaniliittyväämukatärkeääskeidaa.

Mutta nyt on kaikki toisin.

Ennen vanhempainvapaalle jättäytymistäni hoidin/delegoin toisaalle hoidettavaksi kaikki, siis kaikki, keskeneräiset projektini (yhtä musiikkitiedereferaattia lukuunottamatta, mutta fuck that) ja viimeisen työssäolokuukauteni ajan hehkutin kaikille kalenterini kesäkuukausia, jotka ovat täysin tyhjiä!

Verrattuna aikasempaan aikuisen elooni, on tämä kulunut kesä ollut uskomattoman vapauttavaa ja stressitöntä. Mutta toisaalta voin nyt täysin rinnoin yhtyä tuntemieni ihmisten luonnehdintoihin kotivanhempien arjesta. Vaikka mitään ei tarvitse tehdä, on minulla kokoajan kiire.
Itse olen, kuitenkin vain hiljaa ajatuksissani, sättinyt vaimoani mm. syistä, että hänen kotonaolostaan huolimatta kämppä on ollut välistä kuin pommin jäljiltä, pyykkiä on ollut pesemättä useamman koneellisen verran, tiskikone on vain osittain tyhjennetty puhtaista keittiön pöydän peittyessä likaisiin astioihin.

Nyt voin, edelleen hiljaa ajatuksissani, pyytää häneltä anteeksi ärtyneisyyttäni ja turhaa nipottamistani.
Eihän täällä jumalauta ehdi tehdä yhtään mitään. Toiselle teet ruokaa, toiselle pitää vaihtaa vaipat, sitten etsit toiselle vaatteita, sitten nukutat toisen. Ja ehkä, siis ehkä, kun nuorempi nukkuu päiväuniaan ja vanhempi on pihalla leikkimässä niin voit itse ehtiä syömään, tai todennäköisemmin siivoamaan kämppää edes vähän inhimillisempään kuosiin. Ja minulla on vain kaksi lasta. Miten jotkut selviävät useampien kanssa? Kaikki kunnia heille.

Silti tämä koti-isänä viettämäni aika on ollut huippua ja olen innoissani siitä, vaikken Mambaa voi sietää, että vielä on kesää jäljellä. Olen tutustunut lapsiini aivan uudella tapaa, olen ylipäänsä tutustunut naapureihimme, olen oppinut suhtautumaan asioihin huomattavasti aiempaa rennommin ja ennenkaikkea olen laihtunut useamman kilon, koska enää ei vaan tule syötyä yhtä paljon.
Lisäksi en ole ennen jutellut näin paljon vieraiden naisten kanssa. Tiedoksi vain kaikille yh-isille, että leikkipuistot voittavat baarit mennen tullen :)

Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että jollen tietäisi varmaksi palaavani elokuussa töihin, olisi henkinen tasapainoni huomattavasti heikommalla kantilla.

Tuotenimiviidakkoseikkailu.

Luvassa löyhästi first world problems -henkinen teksti mutta who cares...

Olen mies, yksinkertainen mies, mies joka ei osaa (halua) lukea rivien välistä, mies, jolle asiat pitää kertoa niin kuin ne oikeasti ovat. Siis tyypillinen, suomalainen mies. Ja siksi kaipaisin kovasti valmisvauvanruokatuotenimi - Suomi -sanakirjaa.

Puolivuotias vauvamme ruokailee suhteellisen säännöllisesti, ainakin säännöllisemmin kuin minä. Hän syö tavallisesti aamuin ja illoin puuroa tahi velliä sekä lounaaksi ja päivälliseksi itse valmistamiamme soseruokia, joissa käytämme raaka-aineina mm. perunaa, porkkanaa, bataattia, kanaa ym. muita kohtalaisen arkipäiväisiä elintarvikkeita. Välipalaksi syötämme hänelle mahdollsimman erilaisia marja-/hedelmä-/jokinmuukasvikunnanmeilletarjoamahyödyke -valmistuotteita. Lähinnä siitä syystä, että hän saisi maistella ja kokeilla erilaisia ruokia mahdollisimman monipuolisesti. Ja onhan myös huomattavasti halvempaa ostaa yksi purkki (kappalehinta välillä 0,50€-1,50€) kulloinkin tarjottavaa tuotetta verrattuna siihen, että itse valmistaisi vauvalle sopivaa avocadomustekalaa sahramipedillä.
Ongelma, jonka kohtaan toistuvasti kauppojen bonapilttihyllyillä on seuraavanlainen:

TUOTENIMET EIVÄT KUVAA PURKIN SISÄLTÄMÄÄ RUOKAA MILLÄÄN TAVALLA!

Aktiiviset teenjuojat, siis ne jotka tietävät keisarinpäiväunien, tiikeripilvien ja pumpuliorgasmien ainekoostumukset, varmasti selviäisivät lastenruokavalintaepisodistakin leikiten mutta itse olen tuon merkityksettömän tuotenimiviidakon edessä aivan sormi suussa. Siis ihan oikeasti. Minun on pakko tunkea suuhuni edes sormi vaientaakseni itseni, sillä lastenruokahyllyjen edessä tasajalkaa pomppiva ja merimiehen lailla kiroileva aikuinen mies on vain ja ainoastaan säälittävä näky.

Vai mitä sanotte seuraavien tuotenimen osumatarkkuudesta?

Aurinkoiset Palat
Paratiisi
Pikkufarmarin/-paimenen/-kokin/-kalastajan Herkku
Punaposki
Trooppinen Mix
Villilänsi

Jos joku tarjoaisi minulle Punaposkea, olettaisin saavani karpalokossupaukun.

Tiedän, että kaikissa pakkauksissa on hyvinkin yksityiskohtainen tuoteseloste mutta itse annospurkin ollessa vaivoin peukalonpääni paksuusluokkaa on pienellä präntättyä tuoteselostetta lähes mahdotonta lukea ilman optimaalista valaistusta sekä suurennuslasia.

Joten tässä ilmainen vinkki kaikille teille lastenruokien markkinoinnista ja visuaalisista ilmeistä vastaaville:

KERTOKAA RUOAN SISÄLTÖ SIINÄ VITUN TUOTENIMESSÄ!

Esimerkiksi näin:

Perunasosetta ja lohta
Pastaa ja lihapullia
Omenaa ja päärynää

Ei ylitsepääsemättömän vaikeaa, eihän?

Yksinkertaista ja toimivaa, juuri sitä mitä enemmistö alati kasvavasta koti-isien legioonasta kaipaa.

Unikoulutussuunnittelija.

Nukuttaminen, iso N, huutokonsertti, väsytystaistelu, tyyneyden arpapeli...
Rakkaalla vihollisella on monta nimeä.

Kiistämätön faktahan on, että pienten lasten hoitamisessa nukkuttaminen on, ainakin minulle, se KAIKISTA YLITSEPÄÄSEMÄTTÖMIN TAIKATEMPPU. Ruokailut, pukemiset, pesemiset ja muut vastaavat kasvatukselliset toimenpiteet ovat viimekädessä hoidettavissa
1)lahjomalla
2)uhkailemalla
3)huutamalla kovempaa ja pidempään kuin operaation kohteena oleva lapsi.
Mikäli kyseessä on aikuisten oikeasti puhetta ymmärtämätön vauva/taapero niin hänet saadaan kyllä pakottamalla mukautumaan tarpeellisiin asiantiloihin.
Mutta lapsen nukkumaanmenohetken koittaessa eivät em. toimintamallit, kasvatusoppaat, vauva.fi -foorumin neuvot tai edes sielun myyminen saatanalle auta. Nukutusoperaatio kun noudattaa kokonaisuudessaan kaaosteorian metodeja (siis niitä perhosen_räpäyttäessä_siipiään_Tokiossa_alkaa_New_Yorkissa_sataa -juttuja).

TAI SITTEN EI!

Jo ennen koti-isäkauteni alkamista, stressasin vauvan nukuttamista yli kaiken muun. Onneksi, tai "onneksi", jouduin suorittamaan vauvanukutusoperaation ensimmäistä kertaa puolivahingossa. Vaimo soitettiin yllättäen työpaikalleen iltavuoroon, enkä ehtinyt nukkumistouhuja sen enempää jännittämään.
Nukuttamishetken tullessa kävin mielessäni välähdymäisesti läpi tyttäreni kanssa kokemat tuuti_fucking_lullaa -kauhuskenaariot (lastenvaunujen kanssa olohuoneessa rullailua, loputonta sylinukuttamista kävellen ympäri kämppää uusia säkeistöjä vanhoihin lastenlauluihin keksien tai järjettömiä tuttinukutusyrityksiä, muutamia mainitakseni) ja päätin, että kävi miten kävi, poika laitetaan pinnasänkyynsä makaamaan ja silitetään uneen. 45-minuuttisen huutokonsertin päätteeksi vauva tuhisi sängyssään väsyneenä mutta onnellisena ja kun vielä tyttärenikin oli iltasatua odottaessaan nukahtanut omia aikojaan tunsin lävitseni kulkevan lämpimän euforian aallon. Siis sellaisen, että hallitsemattomalla virtsankarkailulla terästettynä olisin voinut vannoa vaihdevuosieni alkaneen.
Ja te nillittäjät siellä, tietenkin hyvitin tyttärelleni lukematta jääneen iltasadun heti seuraavana päivänä.

Tuosta sattumusten sarjasta alkoi tarkoituksenmukainen unikoulutukseni ja muutaman viikon rutiinienoppimisjakson jälkeen vauva nukahtaa nykyään omia aikojaan noin 10 minuutin sisällä pinnasänkyyn laskemisesta.

Kaikille nukutusongelmien kanssa painiville voin vertaistuen hengessä suositella luettavaksi kyseenalaisia uniloruja sisältävää Nyt Vittu Nukkumaan -kirjaa.

Perustusten pohjustukset.

Viimeiseen asti olen vältellyt blogin perustamista mutta nyt annoin itselleni periksi.
Jos kerran kaksi negatiivista tekee positiivisen niin toimiikohan sama toisinpäin.
Nykyäänhän on erittäin trendikästä

a) pitää blogia
b) jakaa vanhempainvapaakausi (ainakin, jos olet noin kolmekymppinen, kohtalaisen suuressa kaupungissa asuva vain yhden puolison kanssa lapsia hankkinut ihminen),

joten katsotaan mitä tuleman pitää.