Muistan esikoisemme vauva-ajasta päälimmäisenä sen, että se oli rankimmillaan tytön ollessa noin seitsemän kuukauden ikäinen. Syytä/syitä en osaa eritellä mutta mieleeni on syöpynyt että vuoden 2008 marras- ja joulukuu olivat vauvatuskaa.
Nyt olen saanut elävän muistutuksen noista ihanista ajan kultaamattomista muistoista 7,5 kuukautisen poikamme suosiollisella myötävaikutuksella. Tämä suosiollinen myötävaikutus on tosin kestänyt vasta vajaan vuorokauden mutta voi perseen suti, mitä meininkiä. Kaikki kunnia vaimolleni, ettei hän silloin tyttäremme kanssa kotona ollessaan pistänyt asuntoamme remonttiin tai toteuttanut eriasteisia väkivallantekoja (vain muutamia tämänhetkisistä ajatuksistani mainitakseni).
Syy tähän vauva-ahdistukseen on hampaissa. Tai oikeastaan niiden ilmaantumisessa. Poikamme kaksi ensimmäistä alahammasta ilmestyivät kuin tyhjästä ilman mitään havaittavia haittavaikutuksia. Nyt ensimmäisen ylähampaan alkaessa eilen pilkistää esiin ikenen alta on viimeinen vuorokausi pitänyt sisällään kaikkea kivaa bonusta ja plussaa. Ripulia, oksentelua, yskimistä, ruokahaluttomuutta, kuumeilua ja itkua. Sydäntäsärkevää ja hermot riekaleiksi repivää helvetillistä huutoa. "Päiväunet" ovat olleet noin 15-20 minuutin mittaisia torkahtamisia, joten kaikkien edellä mainittujen vaivojen lisäksi poika on koko ajan kroonisen yliväsynyt.
Vaikeinta tässä on se, että noille vaivoille ei vain voi tehdä mitään. En pysty lapseni oloa helpottamaan muuta kuin kävelemällä ympäriinsä vauva sylissä. Ihan syystä ikenet puhkeavat vauvaiällä, nimittäin aikuinen ihminen traumatisoituisi tuollaisesta kokemuksesta takuuvarmasti.
No, loppuleegojen ilmentymistä odotellessa voin kaivaa stressinpoistovaikutuksisen töihinpaluuaamukampani esille ja todeta, että enää 14 piikkiä jäljellä :)
Adios, perkele!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidätän täyden oikeuden poistaa huonot, tyhmät, vittumaiset tai muuten vaan turhat kommentit :)