Tuon sain taas tänään karvaasti todeta. Olen ilmeisesti totuttautunut liiaksi kiitettävästi toimiviin ja kohtalaisen säännöllisiin päivärutiineihimme, joten pienet, inhimilliset poikkeamat aiheuttavat arkeemme vavisuttavia muutoksia.
And this is how the story goes...
Varmasti tiedätte, tai osaatte ainakin kuvitella, seuraavanlaisen tilanteen.
Huolellisten valmistelujen (syöttö, vaipanvaihto, maidonjuotto) jälkeen, on vauva saatu nukkumaan suloisia päiväuniaan ulos vaunuihin. Tämän jälkeen vanhemmalle lapselle (jolle nälkä iski samalla sekunnilla, kun vauvan pilttipurkki narahti auki (toim. huom.)) on saatu hänen kauan kärttämänsä ruoka eteen. Vihdoin valtakunnassa kaikki ovat tyytyväisiä ja ehdin lämmittää itse itselleni eiliset pyttipannunjämät. Lämmin ruoka lautasella ja iPadilla failblog auki, nyt on se hetki kun saa vähän aikaa vain olla ja nauttia ihan itsekseen.
Ja paskan liekit.
Nautittuani päivällisestäni kahden haarukallisen verran, alkaa ulkona sataa kaatamalla. Joten ei kun nukkuva vauva kantoon vaunuineen päivineen. Tietenkin muksu herää tässä rytäkässä ja helvetinmoinen huuto on hetkessä valloillaan. Mitkään perustuudittelut, nukkumapaikan vaihdokset, tuttipullot ym. "normikeinot" eivät auta, joten vauvan on tyytyminen kahdenkymmenen minuutin päiväuniin ja minun kolme varttia pöydälle seisoneeseen ruoka-annokseeni. Kitisevä lapsi sylissä kitaan lapatun päivällisen jälkeen alan toden teolla koettaa saada vauvaa rauhoittumaan. Lopulta epäilen kykyjäni isänä, kasvattajana sekä täysivaltaisena yhteiskuntamme jäsenenä, kun kitinä vielä tunnin, mitä mielikuvituksellisempien leikkien ja varmanakki -naurutustempaustenkin, jälkeen on voimissaan.
Mietin kuumeisesti missä vika (no väsymyksessä tietenkin mutta eivät vauvat pakolla nukahda), vastausta kuitenkaan keksimättä. Vaippa on kuiva, ei ole kuumetta tai muita kipeyteen viittaavia oireita, ja edellisestä ruokailustakin on kulunut vasta vajaat kaksi tuntia. Sattumalta avatessani vauva sylissä jääkaapin oven, alkaa valtava huuto (ei siis itku, vaan sellainen käskevä huutoäännähtely) sekä käsien kurottelu kohti bataattiporkkanasosepurkkia. Joten ei kun ruokaa lämmittämään...
Tällä hetkellä vauva, kahden soselautasellisen ja santsimaidon jäljiltä, tuhisee onnellisena (ja kylläisenä) vaunuissaan keskellä olohuoneen lattiaa.
Tämän tarinan opetus olkoon se, ettei pidä liiaksi luottaa kaavoihin ja rutiineihin vaan muistaa, että vahvin kaikista voimista on ruokahalu.
PS. Koti-isyyteni lähenee uhkaavasti loppuaan, sillä viikon kuluttua ovat lapset virallisesti ensimmäistä päivää uudessa päivähoitopaikassaan.
Ihanaa, että hait tinkimättä ja ja lopulta löysitkin ratkaisun <3 Noin se vain menee. Noin vauvat kasvattavat taitavia vanhempia :D
VastaaPoista