Rakastan asuntoamme, asuinaluettamme, pihapiiriämme, tätä sopivissa määrin yksityistä yhteisöllisyyttämme ja kaikkea muuta jokapäiväiseen elinympäristöömme liittyvää.
Olemme asuneet nykyisessä asunnossamme reilut puolitoista vuotta ja päivä päivältä kiinnyn asuinympäristöömme yhä enemmän. Kotimme on siis sata vuotta vanhan puutalon päätyasunnossa, pihapiirimme koostuu seitsemästä samanlaisesta isosta puurivitalosta ja asuntoja taloyhtiössämme on viisikymmentä. Tarpeen tullen puutalokeskittymämme toimii ulkopuolisilta eristettynä pikkuyhteisönä vaikka se sijaitseekin ihan Turun keskustan tuntumassa (kävelymatka kauppatorille kestää noin 15 min.).
Ennen muuttoamme nykyiseen asuntoomme olimme vaimoni kanssa (itsenäisen aikuiselämämme aikana) asuneet vain kerrostaloasunnoissa. Ja herramunjee, että annan rakkalleni bonusta, plussaa ja mielettömästi respektiä hänen kerrostalokotiäitiysajastaan.
Itse en voisi kuvitellakaan, että aina uloslähtiessämme joutuisin pakkaamaan kaiken huolella, pukemaan molemmat lapset samanaikaisesti, ahtautumaan kaikkien tavaroiden, rattaiden ym. rekvisiitan kanssa hissiin ja kulkemaan läpi useista ovista ennen pihalle pääsyämme. Ja jos ulkona huomaisi jotain unohtuneen sisälle niin koko rumba uusiksi kahteen kertaan. Nyt uloslähtömme on vaiheittaista ja rentoa. Ovi auki, vanhemmalle muksulle kengät jalkaan sekä lakki päähän, saatesanoina käsken hänen mennä edeltä leikkimään ja kerron tulevani perästä, kun olen saanut vauvan laitettua ulosmenokuntoon. Jos sisältä tarvitaan jotain kesken leikkien niin joko minä tai tyttäreni voi kaivatun asian käydä noutamassa, ilman valvontaa, ovien availua ja hissimatkustelua.
Lisäksi pihapiirissämme on huomattavan paljon lapsiperheitä, joilla on alle kouluikäistä jälkikasvua, joten omanikäisen leikkikaverin löytyminen on taattua lähes jokaisella ulkoilukerralla.
Nyt joku tuumii siellä, että ihan normaalilta omakotiasumiseltahan tuo kuulostaa.
Äää, noot!
Ei ole isoa pihaa hoidettavana, taloyhtiö huolehtii "juoksevista asioista" ja keskusta palveluineen on kävelymatkan päässä.
Jos väkisin pitää jotain negatiivista keksiä niin varastotilaa saisi olla enemmän ja sydäntalvella sähkölaskujen suuruus on infarktinaiheutustasolla mutta ne ovat pieniä murheita kaiken tämän autuuden keskellä.
Ainiin, mainitsinko jo, että oman sisäpihan leikkipuistomme lisäksi on tien toisella puolella iso leikkikenttä ja lastemme tuleva koulumatka tulee sisältämään maksimissaan kaksi suojatien ylitystä?
Äiti, äiti, etkö nää?
Tästä mä tykkään, tänne mä jään!
Ja loppuun kliseinen feelgoodkesäbiisi. Rakastakaa toisianne, beibet!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pidätän täyden oikeuden poistaa huonot, tyhmät, vittumaiset tai muuten vaan turhat kommentit :)